Scifi ravistelee ajatusluutumia
Jani Saxell on tuottoisa kirjailija ja toimittaja, joka luki nuorena lähinnä scifiä ja innostui sitä kautta muusta kirjallisuudesta. Saxell esittelee lähemmin tätä suosittua genreä ja kertoo vaikutuksen tehneistä scifiteoksista.
Jani Saxell
Sinulta on juuri ilmestynyt uusi romaani Unenpäästäjä Florian. Kerrotko vähän sen sisällöstä? Mitä lajityyppiä se edustaa?
Kirjailijan on vähän vaarallista ruveta itse määrittelemään romaaninsa lajityyppiä. Lokeroijia riittää muutenkin. Monet ovat saaneet loppuikänsä pyristellä irti kerran lyödyistä leimoista. Mutta kaiketi Unenpäästäjä Florian on maagisen realismin, film noir -dekkarin, science fictionin, tummasävyisen rakkaustarinan ja eksistentialistisen romaanin cocktail.
Unenpäästäjä Florian sijoittuu tämän syksyn Helsinkiin, jossa vallitsevat toiset lainalaisuudet kuin meillä. Eurooppa kärsii unikadosta, kyvyttömyydestä nähdä unia. On kuitenkin henkilöitä, jotka pystyvät tarjoamaan asiakkailleen lohdullisempia unia kuin koskaan ennen.
Unenpäästäjiä on erityisesti romaniväestön keskuudessa. Tämä johtaa toisaalta vainoon ja ennakkoluuloihin, toisaalta siihen, että jotkut unenpäästäjät ovat päässeet luomaan itselleen varsin mukavat olot.
Romanianromani Florian on tullut Helsinkiin vuosikymmen sitten. Hän on luonut nahkaansa, edennyt kameleonttimaisesti Helsingin vallan piireissä ja yöelämässä. Suurten surujen ja muuttoliikkeiden maailmassa Florian joutuu vastakkain oman häilyvän identiteettinsä ja tukahdutettujen muistojensa kanssa. Kipein niistä, haava, joka vuotaa edelleen valoa, on suhde suomalaisnaiseen nimeltä Ann-Stine.
Dramaattiset käänteet, Suomen ja Romanian lähihistorian kipupisteet ja raadollisen romanttinen ihmiskuvaus ovat kirjassa yksi taso. Yritin samalla kirjoittaa filosofisen romaanin − jos nyt tällaisen, jo varhain stressillä ja huolella aivonsa tuhonneen kirjailijan kohdalla voi ajattelusta puhua: tutkailla isien ja tytärten, äitien ja poikien suhteita, ennakkoluuloja ja syrjintää, kulttuurien välistä rajanvetoa ja mitä se tekee yksilöille, elämää Nicolae Ceauşescun diktatuurissa ja vuoden 1989 jälkeisessä, vaikeassa vapaudessa. Romaniromaanini kysyy, millä oikeudella puutumme toisten ihmisten elämiin – ja kääntäen: mikä on piittaamattomuuden hinta.
Elääkö scifi, fantasiakirjallisuus tai maaginen realismi nousukautta?
On vaikea vastata kokonaisten kirjallisuudenlajien puolesta. Niin kauan kuin olen asioita seurannut, buumeja on tullut ja mennyt. 2000-luvulla on eletty Suomessa ja maailmalla melkoista fantasiabuumia, kiitos Harry Potterin ja Taru sormusten herrasta -filmatisointien. Niiden vanavedessä on tullut kaikenlaisia B-, C- tai Ö-luokan läpeensä kaupallisia jäljitelmiä, joista en jaksa olla innostunut.
Scifin lukijoita on yllättävänkin paljon. Kun opiskelin kirjallisuutta yliopistolla, törmäsin ihmisiin, joilla oli samanlainen tausta kuin minulla: joskus yläaste- ja lukioiässä tuli luettua melkein pelkästään scifiä. Sen kautta innostuttiin muustakin kirjallisuudesta.
Kustannuspoliittisesti scifi on aina ollut Suomessa vähän ongelmallista: suurkustantamot ovat aloittaneet komeita käännössarjoja, jotka on sitten jossain vaiheessa haudattu vähin äänin. Kiintoisa nyky-scifi on tullut pienemmiltä, kuten Likeltä, Lokilta ja Avaimelta.
Se huomattava parannus täytyy ainakin mainita, että kotimainen scifi, fantasia, spekulatiivinen kirjallisuus, maaginen realismi, reaalifantasia (rakkaalla lapsella on lukemattomia nimiä) on vakiintunut. Kun 1980-luvun murrosikäisenä harrastin scifiä, kyse oli miltei pelkästään anglosaksisista käännöksistä – eikä välttämättä edes kauhean tuoreista.
Sittemmin luin ja kirjoitin kaikenlaista muuta – ei minään tietoisena irtiottona, vaan koska maailmalla yksinkertaisesti on niin paljon hyvää luettavaa. Ja sain kuulla olevani realisti, jopa 2000-luvun työläiskirjailija. Kirjoissani mennään usein arkisesta ja realistisesta maagisempiin ulottuvuuksiin.
Nyt kun olen viime vuosina hakeutunut takaisin sitä kohden, mitä lähdin, on ollut hienoa nähdä, että Suomeen on vakiintunut spekulatiivisen kirjallisuuden monilla kaistaleilla liikkuvien kirjailijoiden joukko – Leena Krohn, Maarit Verronen, Johanna Sinisalo, Pasi Ilmari Jääskeläinen, J. Pekka Mäkelä, Tiina Raevaara, Juha-Pekka Koskinen, Anne Leinonen, Sari Peltoniemi ja muut. Kukaan edellä mainituista ei ole jäänyt tekemään pienelle piirille suunnattua, puhdasoppista scifiä alieneineen ja avaruusaluksineen, vaan kaunokirjallisesti kunnianhimoista ja psykologisesti syväluotaavaa kunnon kirjallisuutta.
Miksi luulet edellä mainittujen genrejen kiinnostavan lukijoita?
Scifiä ja fantasiaa syytetään usein todellisuuspaosta – eikä aina aiheetta. Mutta itse näkisin scifin pikemminkin keinona lähestyä todellisuutta uudella, radikaalilla tavalla, ravistella ajatusluutumiamme ja tuoda esiin globaaleja ihmiskuntatason kysymyksiä.
Esimerkiksi realistinen, nykyhetkessä liikkuva romaani ilmastonmuutoksesta ei välttämättä niinkään säväyttäisi lukijoita. Mutta Risto Isomäen tai Kim Stanley Robinsonin kaltaisten kirjailijoiden käsissä nykyhetkessä todellisuusaihioina ja ennusmerkkeinä häilyvät ilmiöt voivat puhjeta täyteen, tummaan kukkaansa.
Scifin peruskysymyksiin kuuluu, mitä tapahtuu, jos ja kun ihmiskunta kohtaa arvomaailmaltaan, ajattelutavaltaan ja fyysiseltä olemukseltaan meistä täysin poikkeavan, Maapallon ulkopuolisen elämänmuodon. Varhaisen scifin mulkosilmähirviöistä on menty pitkälle vaikkapa Ursula K. Le Guinin tai Stanislaw Lemin pohdiskelevissa, yhtä hyvin sisä- kuin ulkoavaruutta luotaavissa tieteistarinoissa.
Kun ajattelee, miten kärjekkäitä tunteita ja asenteita islamilaiset maahanmuuttajat tai Itä-Euroopan romanit suomalaisissa herättävät, tuntuu, että meillä on tekemistä vielä oman planeettamme kulttuurieroissa.
Scifi myös järkyttää uskoamme siihen, että olisi yksi ainoa todellisuus ja kokemisen tapa. Kuten Leena Krohnin kirjoissa, joissa todellisuus on vain työhypoteesi, jaettu harha. Kun ajattelee, mitä meillä vielä on löydettävänämme ihmismielestä ja maailmankaikkeudesta, voi olla, että 2000-luvun ihminen näyttäytyy yhtä rajoittuneelta 2200-luvun ihmisen silmissä kuin 1800-luvun ihmiset ovat meidän silmissämme.
Ennen kaikkea uskon, että ihminen on vähään tyytyvä, pienestä elämänsä rakentava olento, joka ei voisi elää ilman unelmia, mielikuvitusta, toivon ja pelon näkymiä. Ilman niitä maailma ja kirjallisuus olisivat liian kapeita.
Jani Saxelliin vaikutuksen tehneet scifiteokset:
Ursula K. Le Guin: Kahdesti haarautuva puu, suom. Jyrki Iivonen, BTJ 2009
Le Guinin viimeisin tieteisromaani jatkaa Hain-sarjaa. Romaaneista Pimeyden vasen käsi (1969) ja Osattomien planeetta (1974) tuttu tähtieepos kuvaa Ekumeenia, löyhää maailmainliittoa ja sen lähettiläitä. Vieraat maailmat, joille he päätyvät, mahdollistavat sukupuoliroolien, yhteiskuntajärjestelmien ja kulttuurien kohtaamisen ristivalottamisen.
Kirjarovioiden ja bussitarrakampanjoiden maailmanaikana on virkistävää lukea Le Guinia. Ateistinen tai agnostinen kirjailija pohtii kiihkottomasti uskontoa, maailman juuria ja ruumista, ykseyttä moninaisuudessa. Le Guin tunnustaa pyhyyden kaipuun, mutta ei ihmeitä. Hänelle tarinankerronta on välttämätön osa ihmisyyttä, häilyvän ja väliaikaisen olemassaolomme hahmottamista.
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Taivaalta pudonnut eläintarha, Atena 2008
Jääskeläisen novellien maailmat ovat monet. Esimerkiksi Stan, Vatikaanin assassiini jahtaa mystistä kirkkojen hävittäjää ”Laurelia etsimässä”-novellin paavinuskoisessa vaihtoehtomaailmassa. ”Oi niitä aikoja: elämäni kirjastonhoitajattaren kanssa” -novellin rakastavaiset elävät joka viikonpäivänä hieman erilaisessa todellisuudessa.
Totta, fiktiota, päänsisäisyyksiä ja tekstienvälisyyksiä sotkevaa, maailmankirjallisuuden klassikoilla ja populaarikulttuurilla leikittelevää Jääskeläistä voisi luonnehtia genre blenderiksi, lajien sekoittajaksi. Hänen maailmansa ovat outoja, surumielisiä ja nyrjähtäneen hauskoja – usein yhtä aikaa.
Jääskeläisen kokoelma on osoitus myös siitä, että novelli ja pienoisromaani elävät ja voivat hyvin scifi-kentällä, kiitos vireiden pienlehtien ja alan kilpailujen.
Johanna Sinisalo: Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita, Teos 2005
Finlandia-palkitusta romaanistaan Ennen päivänlaskua ei voi (Tammi 2000) tunnettu Johanna Sinisalo aloitti uransa novellistina.
Etenkin Sinisalon varhaisnovellit lähtevät usein liikkeelle korostetun arkisesta tilanteesta, jonka keskelle tuodaan jotain yliluonnollista.
Tieteen ja teknologian edistysaskelista kiinnostunut hardcore-scifi on mahdollisimman kaukana Sinisalon maailmasta. Hän ammentaa novelleihinsa kansanperinteestä, myyteistä, Raamatusta ja nykyajan alakulttuureista.
Toki Sinisalon myöhemmät, pitkät novellitkin ovat parhaimmillaan huikaisevan idearikkaita. ”Tango merellä” (1994) kuvaa elämää karille juuttuneessa Ruotsin-lautassa ydintuhon jälkeen. Viikonloppukännääjistä sukeutuu survivalisteja ja autoritaarisia johtajia, luksuslaivan käytävillä käydään sissisotaa. Tax free -herkuista muodostuu käypä valuutta. Herätysliike Itämeren armo uskoo onnettomuudesta selvinneiden risteilymatkustajien olevan Jumalan valiojoukkoa. Vaikka ruoka- ja polttoainesäännöstely on ankaraa, survivalistit pysyvät suomalaisina. Laivan koneet käynnistetään, bändi soittaa yökerhossa tangoa ja hurmos on huipussaan.
Alfred Bester: Murskattu mies, suom. Arvi Tamminen, Like 1993
Tuulahdus scifin alkuajoista, jolloin se oli vielä amerikkalaisissa halpalukemistoissa julkaistavaa tavaraa – ja täynnä sense of wonderia, ihmeen tuntua. Tämä alun perin 1953 julkaistu tarina on planeettainvälinen dekkari, jossa on dostojevskilaista vimmaa ja poltetta. Eletään maailmassa, jossa telepaattiset kyvyt ovat laajalle levinneitä. Kurkkijat, esperit, ovat tehneet väkivaltarikollisuuden liki mahdottomaksi. Silti nopeimmat ja häikäilemättömimmät toimivat kuten toimivat. Perustunteet, kuten syyllisyys, viha ja rakkaus, pyörittävät meitä tulevaisuudessakin.
Besterin tuhonjälkeiset suurkaupunkinäkymät ja jättiyhtiöiden valtapeli viitoittivat tietä myöhemmälle scifille, erityisesti Blade Runner (1982) -tyylisten elokuvien sateiselle kuvastolle.