Julkaistu 1.11.2011

"Hän" - nainen vai mies?

Teksti Mila Engelberg

Hän-pronominia pidetään suomen kielen sukupuolineutraaliuden lippulaivana. Tutkimus tuo pronominista uutta tietoa.

Osallistuin 1990-alussa Helsingin yliopiston yleisen kielitieteen laitoksella järjestettyyn graduseminaariin, jossa erään kerran käsiteltiin suomen kielen sukupuolittuneita piirteitä. Paikalla ollut amerikkalainen opiskelija pohdiskeli: “Mitäköhän sitten tulee mieleen hän-pronominista?” Seminaarin vetäjä, yleisen kielitieteen professori Fred Karlsson nyökytteli hymyillen ja sanoi painokkaasti: “Siitä ei varmasti tule mieleen yhtään mitään.”

Ollakseen ilmaisu, josta ei tule mieleen mitään, “hän” herättää kovasti mielipiteitä varsinkin miespuolisissa kielenkäyttäjissä. Heillä on jonkinlainen ongelma pronominin sukupuolettomuuden kanssa.

Hän ja se toinen

Hän-pronominin suvuttomuuden varhaisia kommentaattoreita on kieltenopettaja ja toimittaja Ernst Lampén, joka omisti kirjassaan Kielipakinoita (1926) asialle luvun “Hän - hen”. Kuulemma tuntematon mieshenkilö oli ehdottanut hän-sanan rinnalle naissukupuolta ilmaisevaa pronominia “hen”. Lampén kannatti muutenkin sukupuolierottelua ja yhtyi ehdotukseen: “Hen-sana onkin niin kovin vieno ja siro sana, aivan niin kuin naisen tulisikin aina olla.” Hen-pronominin myötä kirjoittaminen olisi mukavaa, “kirjailijattaret ja kirjailijat” innostuisivat tekemään uusia romaaneja ja kääntäjienkin työ helpottuisi suuresti.

Miehet ovat työstäneet suhdettaan hän-pronominiin vielä nykyaikoinakin. 1990-luvulla kirjailija Tauno Yliruusi aloitti Helsingin Sanomien kolumninsa “Hen” (20.9.1992): “Hän on maskuliininen pronomini; se alkaakin samoilla kirjaimilla kuin härkä.” Hän myös vastusti se-pronominin yleistymistä ja esitti, että hän-pronominin pelastamiseksi “meidän on hyväksyttävä maskuliinisen hänen rinnalle feminiininen persoonapronomini. Se voisi olla esimerkiksi hen”. Yliruusi kertoi jo käyttäneensä hen-pronominia muun muassa yhdessä romaanissaan.

Kolumni kannusti muitakin miehiä puhumaan hän-pronominista HS:n kulttuurisivuilla. Kulttuuriosaston yleistä miesnäkökulmaa arvostellut toimittaja Saska Saarikoski (23.9.1992) erottui rivistä ihmetellessään, miksi miehille kuuluisi neutraali “hän” ja naisille jokin johdannainen. “Ovatko miehet niin itsestään selvästi ensimmäinen sukupuoli, ettei asiaa tarvitse edes problematioida?” hän kysyi. Kriitikko Vesa Karonen (27.9.1992) närkästyi Saarikoskelle ja ehdotteli tälle erilaisia pronominiväännöksiä, esimerkiksi Saarikoskesta itsestään pronominia “hon” tai“hyn”.

Kotimaisen kirjallisuuden professori Kai Laitinen (24.9.1992) viittasi Yliruusiin myötäsukaisesti ja kertoi Tammen entisen toimitusjohtajan Jarl Hellemannin harkinneen erään suomennetun romaanin kohdalla “hän-sanan kursivointia tai varustamista asteriskilla silloin kun se esiintyi she-pronominin vastineena”. Sen enempää Kai Laitisen kuin Jarl Hellemannin mieleen ei tainnut juolahtaa, että hän-sanan voisi kursivoida silloin, kun se viittaa maskuliiniseen he-pronominiin.

HS:n kielikolumnisti Erkki Lyytikäinen (27.9.1992) tulkitsi Yliruusin ehdottaneen suomeen kieliopillista sukua: “Nimittäin persoonapronominien suvullisuus - jota Yliruusi varsinaisesti ehdottaa - on tietysti vain pieni osa yleistä sukusysteemiä.” Yliruusi ei varsinaisesti ollut ehdottanut persoonapronominien suvullisuutta, vaan naiseen viittaavaa pronominia. Tämä näytti kuitenkin menneen Lyytikäiseltä kokonaan ohi. “Ehdotus on hauska ja virkistävä”, hän kommentoi.

Naisten merkitsemättömyys ei ole jättänyt miehiä rauhaan 2000-luvullakaan. Esimerkiksi HS:n Nyt-liitteessä (48/2005) runoilija Leevi Lehto kertoi James Joycen Odysseus-romaanin suomennoksessaan viittaavansa miehiin pronominilla “hän” ja naisiin sanalla “hen”.

Mieskommentaattorit valittelevat pronominia “hän” sukupuolineutraaliksi, mutta tulkitsevat sen kuitenkin mieheen viittaavaksi. Yksikön kolmannen persoonan sukupuoliero tarkoittaa heille naiseron tekemistä feminiinipronomineilla. Hen-sanan lisäksi on ehdotettu muun muassa feminiinijohdosta “hänetär”. Naisten tunnusmerkitseminen ja nimittäminen esimerkiksi “kanoiksi” on kyseisten miesten mielestä tarpeellista ja hauskaakin.

Standardisoitu “hän”

Edellä esitellyt käsitykset hän-pronominin epäfeminiinisyydestä tai maskuliinisuudesta heijastavat jotain vakiintuneempaa merkityksen muodostumista. Tähän viittaa muun muassa se, miten hakusanojen “hän”, “hänenkaltaisensa” ja “hänenlaisensa” merkitys kuvataan Nykysuomen sanakirjassa (1951-1961), Suomen kielen perussanakirjassa (1990-1994) ja Kielitoimiston sanakirjassa (2006). Hakusanojen käyttöä kuvaavissa esimerkeissä tarkoite on noin neljä kertaa useammin mies kuin nainen, esimerkiksi “Hänenlaisensa mies”.

Samaten vieraiden kielten sanakirjoissa on ollut tapana esittää maskuliinimuodot hän-pronominin ensisijaisiksi vastineiksi. Maskuliinipronomini (esim. englannin “he”) mainitaan tyypillisesti ensin ja feminiinimuoto (esim. “she”) sen jälkeen - usein vielä sulkeiden sisällä. Maskuliinin sukua ei yleensä mainita, mutta feminiinin kyllä, esimerkiksi “he (fem) she”. Lisäksi maskuliiniset ilmaisut ovat esimerkkien käännöksissä yleisempiä kuin feminiiniset.

Oletettu “hän”

Kielitieteellisessä sukupuolentutkimuksessa tiedetään muodollisesti sukupuolineutraalien ihmisen nimitysten, muun muassa ihminen-yläkäsitteen, olevan usein piilomaskuliinisia (ks. Engelberg 2001), mutta ilmiön tutkimusta ei juuri ole ulotettu “suvuttomien” kielten pronomineihin.

Olen selvitellyt kolmen kokeen sarjassa hän-pronominin tulkintaa naiseksi vs. mieheksi sukupuolineutraalissa tekstikontekstissa ja ilman tekstikontekstia (Engelberg 2011). Kokeisiin osallistui lukiolaisia ja keskimäärin kahdeksanvuotiaita ala-asteen oppilaita 20 helsinkiläiskoulusta. Yhteensä vastaajia oli noin 500. Vastaajille annetuissa toimintaohjeissa ei käytetty sellaisia sanoja kuin “ihminen” tai “henkilö”.

Vastaajien tehtävänä oli kuvittaa ihmispiirroksin tekstikatkelmia “hänestä”, esimerkiksi “Sunnuntaina hän lukee sanomalehden alusta loppuun. Häneltä menee lukemiseen parikin tuntia”, tai kirjoittaa esseitä tuntemattomasta henkilöstä otsikolla “Hän”, kuvaillen esimerkiksi “hänen” luonnettaan ja käyttäytymistään. Ala-asteen oppilaiden vastauksista ilmeni, että tytöt kuvasivat “hänet” merkitsevästi useammin nais- kuin miespuoliseksi, pojat puolestaan merkitsevästi useammin mieheksi kuin naiseksi. Lukiolaiset, eritoten pojat, piirsivät enemmän mies- kuin naishahmoja. Lukiolaispojat myös kirjoittivat useammin miehestä kuin naisesta.

Lisäksi lukiolaiset käänsivät englanniksi suomenkielisiä lauseita, joista osassa viitattiin tiettyyn henkilöön pronominilla “hän”, muun muassa “Hän on lähetellyt sähköposteja koko viikon”. Päätuloksia olivat, että sekä tytöt että pojat käänsivät hän-lauseet useammin maskuliinisella pronominilla “he” kuin feminiinipronominilla “she” tai symmetrisellä vaihtoehdolla kuten “he or she”, “she or he” tai “s/he”. Lisäksi pojat käänsivät hän-lauseet maskuliinipronominilla useammin kuin tytöt.

Ainoa vastaajaryhmä, joka on tutkimuksissa toistuvasti tulkinnut ihmisviittaukset naista tarkoittaviksi, ovat pikkutytöt (myös Engelberg 2001). Onkin aihetta miettiä, miksi tyttöjen ihmiskuva muuttuu murrosiän myötä ja miten eriarvoisessa asemassa he ovat poikien kanssa.

(L)opetus

Ihminen on mies, ja niin on hänkin. Varsinkin hänen mielestään.

Kirjoittaja on kielentutkija.

Lähteet:

  • Engelberg, Mila 2011. “Hän” - kuinka sukupuolineutraali? Naistutkimus-Kvinnoforskning 24: 3, 21-32.
  • Engelberg, Mila 2001. Ihminen ja naisihminen: suomen kielen piilomaskuliinisuus. Naistutkimus-Kvinnoforskning 14: 4, 23-36.

Kaikki vanhat jutut