Julkaistu: 1.11.2008
Kääntäjä ui kirjailijan nahkoihin
Suomentaja mukautuu kameleontin tavoin kunkin kirjan kieleen ja maailmaan ja pitää oman äänensä kurissa. Ihmiset ovat kiinnostuneita nykyään myös kääntäjistä, joista on tullut uusia julkkiksia.
Kääntäjistä on tullut entistä näkyvämpiä, mistä kiitos kuuluu ainakin osittain Jaana Kapari-Jatalle. Hän tuli tunnetuksi Harry Potterien suomentamisesta ja on kääntänyt paljon muutakin. Kapari-Jatta on tehnyt itse kirjankin kääntämisestä.
− Minulla on tieto kääntämisestä, joten miksi pihdata sitä.
Suomentaja Annikki Suni sanoo, että kääntäjä ei tiedä, mitä saa käännettäväksi.
− Minulla on ollut hyvä tuuri. Olen saanut käännettäväksi muun muassa nobelistin. Kääntäjän pitää rakastaa kirjoja, jotta tulee hyvä suomennos.
Kuinka kääntäjän oma ääni sitten näkyy valmiissa suomennoksessa?
− Yritän piilottaa oman ääneni, mikä on vaikeata ja ihanaa. Suomentaja menee kirjailijan nahkoihin ja kirjoittaa sillä kielellä. Jossain vaiheessa suomentamista tulee sellainen hetki, että on kielessä sisällä, Kapari-Jatta kuvaa.
Valmis käännös noudattelee mahdollisimman tarkasti kirjailijan kieltä ja tyyliä.
− Emme me kääntäjät pysty sanomaan, missä meidän ääni on, koska menemme kirjaan mukaan. Yleensä käännettävä kirja on maailman paras, ja innostun siitä sydänjuuria myöten, Suni kertoo.
Lähestymistapa teoksen mukaan
Kun suomentaja aloittelee työtään, hän virittyy pikkuhiljaa oikealle taajuudelle.
− Kun sain käsiini Thomas Bernhardin Hakkuun (Teos), kieli tuntui aluksi jankuttavalta. Tekstin aineksista pitää rakentaa uutta. Tyyli löytyy vähitellen, ja kun rytmi alkoi löytyä, tapahtui muutos. Musiikki alkoi ikään kuin kuulua, ja kirjallisuuskäsitykseni muuttui, sanoo suomentaja Tarja Roinila.
Kääntäjillä on erilaisia tapoja lähestyä käännettäviä teoksia.
− Clarice Lispectorin Lähellä villiä sydäntä (Teos) oli minulle syöksy johonkin tuntemattomaan. Kuuntelin musiikkia koko ajan. Sanat olivat helppoja mutta ajatuksen ymmärtäminen vaikeata. Piti kurkistaa kielen ja ajatuksen taakse. Kirjaa lukiessaan voi heittäytyä kielen vietäväksi eikä kaikkea tarvitse ymmärtää, sanoo suomentaja Tarja Härkönen.
Kääntäjä Marja Alopaeus ei taas voinut tutustua A S Byattin Riivaus-kirjan kääntämiseen musiikkina tai heittäytymällä:
− Riivausta piti lähestyä arkkitehtuurina. Kirjassa on kielen eri rekistereitä, jotka piti kääntää niin, että teksti toimii suomalaisille samoin kuin englantilaisille. Siinä on paljon asiatietoa, mytologiaa, maantieteellisiä alueita ja piilositaatteja eri aikojen kirjallisuudesta.
Mitallisen runon suomentamisen tuska
Suomentaja Juhani Lindholmilla oli työläs savotta edessään, kun hän ryhtyi kääntämään J. L. Runebergin Vänrikki Stålin tarinoita nykypäivän suomen kielelle.
− Näissä runoissa noudatetaan tiukasti säännöllisiä mittoja. Nyt on vallalla modernisti vapaa runo, ja ajattelin tehdä vastapainoksi mitallista runoa.
Lindholmin mukaan enää ei osata mitallista työskentelyä, ja hän toivookin, että mitallisen kääntämisen taitoa voitaisiin elvyttää.
Vänrikki Stålin tarinoiden edellinen suomennos on 90 vuoden takaa. Ensimmäisessä suomennoksessa on jouduttu tekemään kompromisseja, kuten lyhentämään sanoja mitan säilyttämiseksi. Lindholmin kunnianhimoinen tavoite oli kääntää runot mahdollisimman hyvälle nykykielelle ja käyttää kokonaisia sanoja.
− Suomen kielessä ei ole artikkeleita, prepositioita eikä yksitavuisia sanoja niin kuin ruotsissa. Oli vaikea kääntää luontevasti. Suomen kieli ei ole riimittelykieli. Laskin, että runoissa on 101 kolmoisnimeä, kuten työtä, yötä, myötä.
Helpottaakseen riimittelyä Juhani Lindholm kirjoitti ensin jokaisen runon suomeksi auki, mitä niissä kerrotaan. Runebergin runot ovat tiiviitä ja ytimekkäitä, ja vuolaampaa tekstiä olisi ollut helpompi kääntää.
Lopputulos on onnistunut, ja uusi käännös on kerännyt kiitosta lukijoilta.
Juttu perustuu Helsingin Kirjamessuilla (23.−26.10.2008) pidettyihin esityksiin.